 LottaLove
Oikaisu!
Ei pidä uskoa kaikkea, mikä lukee lehdessä! Kamala väärinkäsitys on tapahtunut! Uudessä OHO-lehdessä on juttu ”Lotta Backlundin top 10”, eli lista mun 10 suosikkiasiasta. Kun pääsee puhumaan suosikkiasioistaan, puhuu paljon, ja (minä ainakin) valtavan nopeasti. Ajatukset tulee nopeammin, kuin suu ehtii ne ulos muotoilla. Niinpä olen siinä sähellyksissäni muotoillut itseni hieman huolimattomasti, ja mun ja toimittajan välillä on tapahtunut hirvittävä väärinkäsitys! Lehdessä nimittäin lukee kohdassa 6. (Valkoviini), että: ”En käytä paljon alkoholia, mutta silloin kun juon, otan valkoviiniä”. Oh no! Siis en juo joka päivä, enkä yksin, mutta kyllä mä suurkulutan siinä missä muutkin normaalit ei-alkoholistit! Mähän oon jatkuvasti kännissä, eihän tollainen käy päinsä!
Oikaisu: ”En käytä paljon alkoholia” kuulostaa väärältä.
Lupaus: Muotoilen vastaisuudessa viinanjuontitapani puheeksi paremmin.
Disclaimer: Tää on varmaan mun syytä, ei toimittajan. Mä olin varmaan kännissä, kun annoin haastattelun, silloin voi sanoa mitä sattuu.
Tokko te aina haluta ei-hedelmällinen ja Sugarfree kahvi
Joojoo, teen töitä, koko ajan. Mutta tää Starbucks ajatus on nyt saanut ylivallan, ja mä googlailen kaikkea Starbucksiin liittyvää. Törmäsin mielenkiintoiseen ilmiöön. Amerikkalainen (tai jonkunmaalainen, mutta englanninkielinen anyway) blogi, joka automattisesti kääntää postauksen JA kommentit sellaisella käännösautomaatilla suomeksi! What the fuck?
“Kotona Tammikuu 2008, Starbucks has ensiesittää “ luuta ja nahkaa” asemalaituri, ei-- hedelmällinen jälkimmäinen imeä kokoonpantu avulla sokeroida- vapauttaa siirappi ja ei-- hedelmällinen lypsää. Antava jotta Starbucks, nyt kuluva veres kahvi has aikaa pienin 50 prosentti eli käsitellä kalori kuin ainoa kokoonpantu avulla lainalainen siirappi”.
Postaus on pitkä, ja toi on vaan alku, ja oletettavasti se liittyy siihen, miten Starbucksissa voi minimoida kalorimäärän kahvijuomassaan (eli pitää muistaa pyytää ”skinny” versio, toisin sanoen ”Luuta ja nahkaa” –versio), ja lopussa bloggaaja pyytäkin kommentteja, koska: I-KIRJAIN oikeastaan haluta jotta osata mikä te ajatella. No lukijat tekevät työtä käskettyä, ja kommentoivat. Nimimerkki Angiina Keltaisenruskea Väri (Kyllä! Se kääntää myös nimimerkit! Nerokasta!) sanookin, että:
”Yeap, eheä kuin markkinointi kikka. Ihme tokko meidän ammatiosasto Starbucks jälkisäädös hankkia nyt kuluva etuosto-oikeus aikaisin? Ainakin I-KIRJAIN hyväksyä avulla te. Tokko te haluta jotta iloita sinun imeä, hän ei panna Aito McCoy sen sijaan? :-)”
No tokkopa, tosiaan.
Starbucksista, päivää - ehkä
Joku tätä oli jo kommentoinutkin tuolla kommenttiosiossa, mutta netistä siis löytyy osoite www.starbucks.fi. Siellä ei lue mitään muuta kuin "Avaamme pian...". Starbucksin väreissä. Pitääkö tää paikkansa, onko Starbucks oikeasti tulossa Suomeen, vai onko tää vaan kamala, julma pila?! Starbucksin kahvia, French Roastia ja muutamia muita blendejä, saa muutamista kaupoista nykyään. Esim. Kampin K-Marketista sitä voi hakea 16 € kohtuulliseen hintaan. Vielä ei oo niin epätoivoiseksi mennyt, että mun tarttis hakea sitä siihen hintaan sieltä, vaan mun logiikalla on edelleen edullisempaa lähteä matkoille, ja tuoda sitä ulkomailta. Syyskuussa kävin Edinburghissa, sieltä on vielä puoli pakettia jäljellä.
Nyt joku salapoliisi tänne, selvittämään tätä!
Welhon tyhmin asiakas
Mun bloggaus-revival alkoi heti vähän huonosti. Mun netti ei toiminut. Koska Welho on ollut mulle vaikea palveluntarjoaja ennenkin, päättelin, että vika ei voi olla minussa. Kaksi kertaa mun nettiyhteys on katkaistu, koska ”en ole maksanut laskua”, vaikka sellaista laskua ei ikinä mulle ole tullutkaan. Niinpä vika on tietysti heissä, eikö? Kärttyisenä päätin siis soittaa perjantai-iltapäivänä Welhoon, koska viikonloppu ilman nettiä tuntui ahdistavalta ajatukselta.
Welhon asiakaspalvelija: Welhon asiakaspalvelu, miten voin auttaa?
Lotta: Mun netti ei toimi. Please sano, että se on vaan joku hetken katkos, ja että se alkaa toimimaan taas kohta. Se ei kyllä ole toiminut moneen päivään.
W: Joo, sulla on täällä maksamaton lasku.
L: Ei voi olla. Mulla on tässä nää mun laskut mun edessä, ja mä oon maksanut nää jo kolme viikkoa sitten.
W: Joo, sun lokakuun lasku on maksettu, mutta syyskuun ei.
L: (Pläräystä) Mitä helvettiä? Mä oon maksanut ton laskun. Itse asiassa KAKSI kertaa! Miksi mä oon maksanut tän laskun kaksi kertaa?!
W: En tiedä, mutta se suoritus ei näy meidän tilillä.
L: Ei näy? No pakkohan sen on näkyä, mä oon maksanut sen KAHDESTI!
W: Sä olet varmaan laittanut väärän viitenumeron.
L: Ai MOLEMPIIN laskuihin? Ei ole fiksua maksaa saman kuukauden laskua kahdesti, myönnän, mutta en mä nyt molempiin ole voinut laittaa väärää viitenumeroa!
W: No suoritus ei näy meillä. Oletko varma, että kirjoitit kaiken oikein?
L: Tietenkin olen! Siis mulla on ollut ongelmia Welhon kanssa ennenkin, mä vähän luulen, että ongelma on nyt teidän päässä. Mulla ei IKINÄ ole katkaistu mitään palvelua, mä maksan AINA mun laskut ajallaan! Mä en ole koskaan edes saanut mistään muistutusta! En sähkölaskusta, en puhelinlaskusta, en yhtiövastikkeesta – eiku okei, oon saanut kerran yhtiövastikkeesta, mutta se oli vähän niin kuin väärinkäsitys, koska meidän yhtiövastiketta korotettiin 10 eurolla, ja mä maksoin sen vanhan summan kun mulla on sellainen suoraveloitus, ja sitten se laittoi postia, että multa puuttui se 10 euroa, eli periaatteessa se EI ollut muistutus, koska olin kuitenkin maksanut valtaosan siitä laskusta, ja…
W: Ööh, joo, tota, onko sulla kuittia siitä?
L: Siitä yhtiövastikkeesta? Eihän sen nyt tähän mitenkään liity.
W: Eikun siitä nettilaskusta. Onko sulla kuittia?
L: Kuittia? Kenellä on KUITTI laskuista? Mä oon maksanut ne nettipankissa.
W: No voitko katsoa sieltä nettipankista mulle sen laskun arkistointitunnuksen, niin mä voin täältä selvittää mitä on tapahtunut, jos vaikka viitenumero on väärä.
L: En tietenkään voi katsoa, koska nettipankki on netissä, JA MUN NETTI EI TOIMI!
W: Mä valitettavasti tarvitsen sen arkistointitunnuksen.
L: Just. No kai mä sitten soitan uudestaan maanantaina, kun mä oon töissä. Siellä mulla on toimiva netti, mutta siellä onkin joku toinen palveluntarjoaja (kypsää, todella kypsää. Toim. huom. ).
Eilen sitten kaivoin nettipankista ne helvetin arkistointitunnukset, karmeessa kiukussa, jonka vain tyytymätön asiakas kykenee itsessään lietsomaan… ainoastaan huomatakseni, että niitä maksamiani kahta laskua en ollut suinkaan suorittanut Helsingin TELEVISION tilille, vaan Helsingin ENERGIAN tilille. Että omaan nilkkaan vaan, and all that…
Jatkoanomus
Huh, kahden päivän sisään on tullut useampi yhteydenotto blogista. Milloin jatkuu, jatkuuko, missä sä oot? Sietokynnys meni siis tässä jossain marraskuun alun paikkeilla. No tässä mä oon, ja mä en tiedä vielä jatkuuko tää. Kysymykset on tietty täysin oikeutettuja: Mikä bloggaaja mä muka oon olevinani, jos mä vaan lomailen?! Musta on tullut niin vanha, etten mä jaksa joka päivä kirjoittaa. B-Studio loppuu joulukuussa, ja sen jälkeen mä kirjoitan taas enemmän kuin pyydettiinkään, niin mä yritän luvata. Siihen asti kirjoittelen sporadically, en ehkä ihan joka päivä. Baby steps. Kun kirjoittaa telkkariohjelmaa, kolumneja, ja tietty facebook-statuksia (niihin just etenkin menee suurin osa mun työpäivästä) päivittäin, niin tuli ehkä kirjoitusähky. Eli anon loppuvuodeksi vielä lomaa, ja teen silloin uuden välitilinpäätöksen, ja tsekkaan alkaako olla asiaa sillai niinku kunnon blogissa kuuluu olla. Deal?
Loma jatkuu
Tää blogi on nyt vähän lomalla. Taas. Palataan sitten kun on asiaa. Sillä välin, katsokaa Señor Sexy Beast -klippi, koska se hymyilyttää!
Jazzia ja jonotusta
Miten on mahdollista, että mä en juurikaan voi matkustaa julkisilla, ilman että siitä tulee joku aivan älytön spektaakkeli? Perjantaina matkasin kohti Poria. Olin menossa juontamaan yhtä paneelia päivällä, ja illalla Santanan keikalle Kirjurinluotoon. Tunnollisena ihmisenä, olin valmistautunut paneeliin hyvin, ja jo edellisenä päivänä etukäteen (!) käynyt ostamassa junaliput aamujunaan, joka olisi perillä Porissa 12.10. Kello 13 piti seistä yleisön edessä ravintola Buccon terassilla. Siinä vaiheessa kun junassa oltiin istuttu kaksi tuntia, ja ei oltu päästy kuin Hyvinkäälle, kysäisin konduktööriltä, että missä vaiheessa veturinkuljettajalla oli aikomus laittaa edes kakkonen silmään, ja kaasuttaa meidät Poriin tuhatta ja sataa aikataulussa. ”Eheeei”, kuului vastaus, ”kyllä me ollaan sen verran tässä aikataulusta myöhässä, että me ollaan perillä aikaisintaan varttia vaille yksi”. No okei, mutta mun pitäisi seistä juontamassa paneelia kello 13. No siihen et kyllä varmaan ehdi. No mutta kun ehdittävä on. Ja niin VR laittoi minut ja matkakumppanin Tampereella taksiin, ja kuski omaa (ja meidän) henkeä uhmaten lähti kaahaamaan kohti Poria. 12.59 taksi kurvasi ravintola Buccon oven eteen. Juoksujalkaa yleisön eteen, ja paneeli käyntiin.
Illemmalla lähdimme matkakumppanin kanssa kulkemaan kohti Kirjurinluotoa. Sisään ei tarvinnut jonottaa kuin aivan muutama minuutti, ilmeisesti siksi, että kaikki muut miljardineljäsataatuhatta ihmistä olivat jo alueella. Ensimmäisenä vessaan. Sinne jonotettiin järjestelmällisesti ja kohteliaasti muiden naisten kanssa kymmenisen minuuttia. Sitten jonotettiin käsienpesualtaalle, jonka jälkeen jonotettiin käsienkuivaussedälle tai -tädille, joka jakoi käsipyyhkeitä. Sitten mentiin jonottamaan ravintolatelttaan, jonne jonotettiin noin 20 minuuttia. Teltan sisällä siirryttiin välittömästi jonottamaan baaritiskille, jonne jonotettiin vielä toinen vartti. Me saatiin pöytä ravintolateltan terassilta, ja siitä emme enää uskaltaneet jonottamisen uhalla nousta, ennen kuin lähdimme suuntaamaan paluujunalle.
Paluujuna olikin sitten aika hurjaa meininkiä. Tupaten täynnä oleva juna lähti puoli tuntia myöhässä, ja se oli kuin ruotsinlaiva raiteilla. Matkakumppani uskaltautui jossain vaiheessa ravintolavaunuun hakemaan vettä (jota ei kuitenkaan ollut, koska kaikki nestemäinen mitä kanttiinissa oli jossain vaiheessa ollut, oli myyty loppuun), ja sai todistaa, miten ravintolavaunusta oli tehty disko, vilkkuvine diskovaloineen päivineen. Kolmen jälkeen aamuyöllä oltiinkin jo sitten perillä, vain reilu tunti aikataulusta myöhemmin. Me mentiin kuitenkin koko paluumatka junalla, ei hypätty taksiin Hämeenlinnan kohdalla tai mitään.
Lomalainen
Lomalainen täällä vaan nauttii pitkästä kesälomastaan!
Check it: Venetsia oli kaunis, ja Orivesi on… no, jos ei kaunis, niin ainakin… ööh, olemassa. Venetsia on tehty turisteja varten, mutta ei se sitä oikeastaan rumentanut. Karmeat pelottelut siitä, että kaupunki uppoaa tai aavikoituu sai mut lähtemään. Venetsia on erilainen, se piti nähdä. Lonely Planetin turistioppaassa (joiden orja matkoillani olen) kerrottiin, että Venetsian laguuniosasta, siis juuri sieltä missä ovat ne kanaalit, muuttaa joka vuosi 1000 italialaista pois, muihin osiin Venetsiaa. Meidän onneksi hotellimme ei sijainnut siellä kanaalialueella, vaan Mestressä, ja me päästiin siis vähän kiinni myös oikeaan italiaan, jossa ei myyty joka nurkassa vain silkkikravatteja ja Muranon lasihelmiä, ja jossa jokaisessa ravintolassa ei trokattu turistimenyytä (kyllä, siis se oli ihan oikean aterian nimi suurimmissa osissa ravintoloita: Tourist menu). Viini oli suorastaan ilmaista, joten sitä me yritettiin juoda varastoon mahdollisimman paljon. Pidin itseäni valtavan sivistyneenä kosmopoliittina, kun kuljimme Venetsiassa, arkkitehtuuria ihaillen ja kulttuuriperintöä vaalien. Kunnes mentiin syömään, ja mä luin cocis-tölkistä, että sisältö oli ”bevanda analcolica”, joka ei tietenkään voinut tarkoittaa muuta kuin anaalikoliikkia (mun italia on suorastaan sujuvaa), joka mun mielestä oli ihan mahtavan huvittavaa. Totuus ei siis päässyt unohtumaan, mä oon ihan pentu. Ai niin, ja Venetsiassa EI haise, kuka senkin on keksinyt?!
Mä en puhu italiaa, mutta latinaa luin koulussa. Kyllä se itse asiassa jonkin verran auttaa siellä, sanoja ja merkityksiä on italiassa aika helppo johtaa latinasta. Puhumaan se ei tietenkään auta. Ja toisaalta, ne lauseet mitä latinan tunneilla opittiin, eivät nyt ehkä niin superkäytännöllisiä enää olekaan. Meidän oppikirja, Via Nova, kertoi antiikin ajan perheestä, joka asui Roomassa. Koska päättelin, että en Venetsiassa voi käyttää latinankielisiä lauseita kuten ”tyttö kulkee talon läpi”, ”kissa istuu puutarhassa” tai nyt etenkään ”orjat valmistavat päivällistä”, niin pysyttäydyin englannissa.
Kosteasta ja kuumasta (35 astetta) Italiasta, olikin sitten aika kontrasti eilen aamulla linja-autolla ajaa Orivedelle, ja asuttua viikoksi kansanopistoon. Opistoelämä on jollain tavalla idyllistä, rinnakkaistodellisuus, kuin jostakin romaanista. Oon Oriveden opistolla kirjoittajakurssilla. Teille, rakkaat, voin tunnustaa, että suuri haave olisi joskus kirjoittaa kirja (siis oikee kirja, ei sellainen, joita jotkut ovat kirjoittaneet. No, tiedätte mitä tarkoitan). Siihen tarvitaan itsekriittisyyttä, perslihaksia ja jonkinlainen sysäys. Itsekriittisyyttä teksteihin taitaa löytyä, perslihaksia (eli sisua ja itsekuria) pitää kehittää, ja täältä olen tullut hakemaan sitä sysäystä. Jos ei se tule täältä, niin mistä? It’s day two in the orivesi house (sanokaa toi päässänne sillä britti-big brother-äänellä), ja jo on tullut arvokkaita opetuksia. Maaseudun hiljaisuudessa on hyvä istua ja odottaa, että luovuus alkaa kukkia. Nyt mun pitää tehdä mun iltatehtävä, eli läksyt. For real, ihan niin kuin 14 taas.
Face to face
Ovatko ne feissareita vai feissaajia? Ne tyypit, jotka seisovat rautatieaseman edessä tai Narinkkatorilla värikkäissä liiveissä, iloinen ilme kasvoillaan, vieraita ihmisiä pysäytellen. Aamulla mua yritti pysäyttää sinisissä liiveissä kaupusteleva Unicefin feissaaja. Näin, että liivi oli Unicefin, ja sanoin, että mä oon jo teidän jäsen. Se on ihan totta, ei mikään veruke päästä eroon tästä tytöstä. Olin vaan sattunut hänen kollegansa väylälle vuosi sitten, ja liityin kuukausilahjoittajaksi. Mietin, että uskookohan ne? Mä oon niin naurettavan rehellinen, etten sanoisi esim. Greenpeacen feissaajalle, että oon jo jäsen, koska en ole, mutta eiväthän ne sitä voi tietää. Mä oikeasti OLEN Unicefin jäsen (tai kuukausilahjoittaja tai mikä se nyt on. Pääasia, että rahaa menee tilitä joka kuukausi sinne), mutta jos itse olisi feissaaja, niin en kyllä uskoisi kaikkia, jotka sanovat olevansa.
Ja sanoinkohan mä väärin, kun sanoin, että olen ”teidän” jäsen jo. Ovatkohan ne feissaajat siellä torilla aatteen palosta, vai ovatkohan ne vaan töissä? Ja jos ovat vaan töissä, niin saavatko ne valita, minkä järjestön feissaajia haluavat olla? Voiko Greenpeacen feissaaja vaikka vapaa-aikanaan syödä tehotuotettua lihaa ja käyttää turkkeja (perintöturkkeja siis, käsittääkseni feissaajan liksoilla ei omia turkkeja osteta)? Voiko olla, että Unicefin feissaaja ei ollenkaan tykkää lapsista? Mun on vaikea kuvitella, että feissaajat haalitaan kokoon jossain yhdistyksen kokouksessa, että ne olisivat kaikki vain niitä järjestöjen aktiiveja. Kyllä niistä osa varmaan vaan on töissä. Ei kaikki puhelimitse jotain luonnonsuojelulehteä kauppaavat puhelinmyyjät mitään luontointoilijoita oikeasti ole. Ne istuvat jossain varastorakennuksessa Vuosaaressa ja soittelevat listoja läpi, A4:n kädessä, jossa on ranskalaisilla viivoilla argumentteja, miksi lehti kannattaa tilata.
Mua hämää mun mäkki. Tää on ihana, mutta mulla on muutamat komennot vielä aivan hakusessa. Mä otin tän käyttöön vasta nyt, ja en haluu lähtee mihinkään ilman sitä. Nytkin istun junassa Tampereelta Helsinkiin (koska esiinnyin Tammerkosken sillalla. Ihan oikeast. I ain’t kidding), ja oon niin trendikäs, niin trendikäs, mun valkoinen macbook sylissä. Mutta missä täällä on home ja end ja delete!? Command + mitä hyppää sanan yli? Aaargh! Kohta täti sekoaa!
Kuka kannattaa Obamaa?
New Yorkissa on sitten fiksuja ja hauskoja bloggaajia. Näin pohditaan siellä:
Hey, Europe, You Want to Get Barack Obama Elected? Then Shut Up.
Yo, Western Europe! Holla! How are you? Isn't it great how frequently we get to see one another these days, because the dollar is so weak and you keep coming to visit? It's so helpful that you're here to buy up all of those luxury things we can't afford. Someone has to wear those Armani bathing suits, right? And we're certainly not fitting into them these days. Ha-ha!
Can we borrow some oil? Just kidding. Did we just make things awkward?
What we really wanted to talk about was Barack Obama. We're still trying to decide between him and John McCain over here. We know, we know, you hate George Bush and you are afraid McCain will be the same — but we have a lot of thinking to do. Like, a few months' worth.
We've begun reading stories over the past few days, since Obama secured the Democratic nomination, about how much you'd like the Illinois senator to be our next president. The Times of London said you were all for him, and that it was "unfortunate" that you got no vote. In Spain, El Pais has been running an adorable photo series of the handsome candidate. In Belgium, Le Soir's American-politics Website boasted that 74 percent of the country supports Obama (over a measly 12 percent for McCain).
That's a lot of support! But you know what would really help your candidate get elected? If you shut the hell up. The Americans who would listen to the advice of Western Europe are the ones who listen to the BBC feed on NPR in the morning for their international news and opinion — in other words, the people who are already going to vote for Obama. The people who he is trying to win over at this very moment, as he campaigns in the red states, are the ones who will view a European endorsement as a total minus. Remember when there was a movement to rename French Fries "Freedom Fries" over here? Yeah, it's those people who will be alienated by your support. Frankly, they think you're a bunch of Socialist sissies.
We're not saying they're right. But you guys, who are always slightly smug about your understanding of our politics, have clearly missed out on the nuance here. A true endorsement of Barack Obama from you would be no endorsement at all.
We know we totally butted in that time in Finland, so we're total hypocrites. But what can we say, we're Americans.
Anyway, toodles! See you at Century 21!
** ** **
Ok, mä lupaan. Not another word. Ja sorry siitä kolumnista, jonka kirjoitin Etelä-Saimaa-lehteen, jossa kerroin kannattavani Obamaa. Se oli ihan viimeinen. Tän postauksen jälkeen. Promise.
Kehityspäällikkö
Poliitikot sekoaa kohta, ja kansa myös. Huomasitteko, että Hesarin iso kotimaan uutinen tänään oli lista vaalirahan saajista, sekä läpimenneistä edustajista, että niistä, joita ei valittu. Eiks tää nyt oikeestaan oo se sama uutinen, kuin viimeiset kolme viikkoa? Aika päättäväisesti mediat nyt näyttäisivät haluavan päitä vadille, miksi muuten tekohengitettäisiin vanhoilla skuupeilla tiettyä uutista esille. Mulle alkaa riittämään koko tää keskustelu, onko tälle tulossa päätöstä anytime soon, vai jatketaan samojen uutisten painamista päivästä toiseen, niin kauan kuin uusia näkökulmia tai paljastuksia ei tule? Tosin hauskaa sirkushuvia kansalle on tarjonnut tietysti Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen, joka menkkailee hulluna päivästä toiseen, ja ärähtelee helvetin tyhmiä juttuja julkisuuteen. Harmillista, että se lähti "lomalle", se oli ihan ratkeemisen partaalla, siltä olisi ihan kohta tullut jotain loistavia sammakoita suusta.
Yksi tän uutisoinnin viihdyttävistä puolista on tietysti myös se, että nyt on kaiken kansan tietoisuudessa, että puolueella voi olla Kehityspäällikkö. Kaikilla suurilla puolueilla varmaan on. Jep, ja luovia ja innovatiivisia nämä Puolueiden Kehityspäälliköt varmasti ovatkin, koska niin särmiä puolueet nykyään ovat, etenkin just Keskusta. Mutta on aidosti mielenkiintoista yrittää miettiä, minkälainen on esimerkiksi just Keskustan kehityspäällikön työpäivä? Mitä se oikein 8 tuntia päivässä siellä Apollonkadulla puuhastelee? Jokohan Kokoomuksella on kehityspäällikkö? Mulle se työ! Voisin vaikka luvata, etten yhtään ota rahaa Kehittyvien Maakuntien Suomelta (maakunnilla on nyt selkeästi ihan tarpeeksi edunajajia politiikassa, kuka puhuu kaupunkilaisten puolesta?! (Ai niin, Janne Vapaavuori)). Kehittyvien Metropolien Suomi - se vois olla mulle.
Rock of Love
Okei. Rock of love on ehkä parasta ikinä. Todella, todella pelottava, mutta aivan. Helvetin. Hyvä.
Ja samaa aikaa Miamissa...
What? Mä luin Johanna Tukiaisen blogia (koska, ööh, oon toimittaja, ja se, ööh, kuuluu mun työhön. Tai jotain. Okei, okei, don’t judge me, ei mulla ole hyvää syytä). Blogissaan Johanna kirjoittaa näin:
”Miamiin pitää matkustaa vain tiettyinä ajankohtina ja koko porukka siellä alkoi mennä alas nyt toukokuun aikana. Suurin osa pelkästään latinoja ja tummaihoisia, me olimme oikeasti varmaan ainoat blondit Julian kanssa Miamissa”.
Pyrkiikö mun tukahdutettu opiskelijapoliitikon luonne esiin, ja näen piilotettuja merkityksiä sielläkin, missä niitä ei ole? Opiskelijapolitiikassa (ja tietysti ihan normipolitiikassa, I suppose) piti aina olettaa, että sinua yritetään kusta silmään milloin opetusministeriöstä, milloin yliopistosta tai KELA:sta tai muusta lähijärjestöstä. Kaikki paperit, raportit, selvitykset, laki-aloitteet ynnä muut piti lukea kuin piru raamattua, sillä salee siellä oli jotain rivien välissä opiskelijan pään menoksi. Se jos mikä teroittaa pilkunnussijaksi tulevaisuudessa, ja niin päädyin siteeraamaan tota blogia. Tarkoittaako Johanna tosiaan, että ”porukka siellä alkoi mennä alas” koska suurin osa on ”pelkästään latinoja ja tummaihoisia”? Pelkästään? Really?
Siis että nämä latinot ja tummaihoiset olivat kehdanneet tulla sinne, valkoisen miehen reviirille? Mikä niitä vaivaa, eikö niillä ole lainkaan häpyä? Menisivät takaisin Kuubaan ja Afrikkaan. Miten voi olettaa, että Miamin ainoat blondit, Johanna ja Julia, voivat shoppailla rauhassa, kun siellä on NIIN PALJON LATINOJA JA TUMMAIHOISIA?!
You’ve got to be fucking kidding me. Mä niin toivon, että ongelma on joko Johannan kommunikaatiokyvyssä tai mun ymmärryksessä.
Sinkkuelämää ja Not the Von Hertzen brothers
Hear ye! Hear ye! Elokuva-asiantuntija L. Backlund arvostelee nyt elokuvan (aika huonosti, koska en oo kovin hyvä arvostelemaan leffoja, musaa, kirjoja etc, koska kiinnitän huomiota ihan vääriin asioihin. Tai siis en vääriin, mutta OIKEIDEN kriitikoiden mielestä epäolennaisiin, uskoisin). Kävin katsomassa Sex and the City –leffan, mutta ei hätää, en tee mitään paljastuksia.
Elokuva oli mun mielestä hyvä – Sinkkuelämää-faneille. Siis luulen, että leffa ei ehkä normielokuvana olisi ollut niin kummoinen, mutta koska on orjallisesti katsonut ja rakastanut sarjaa, niin leffa on hyvä. Ihan uskomatonta, miten hyvältä ne naiset vieläkin näyttää, ja Big oli paremman näköinen kuin ikinä. (Okei, tää arvosteleminen on aika vaikeaa, jos ei aio kertoa tapahtumista mitään). Tuotesijoittelua (tai ehkä ennemmin brändi- tai label-sijoittelua) tuli valtavina ryöppyinä välillä, mutta niinhän se menee. Starbucksia näytettiin usein, ja heti mun teki mieli kahvia. Tupakkaa ei poltettu melkein koskaan, paitsi Stanfordilla kerran tai kaksi. Joo, eihän tästä tule mitään. Menkää katsomaan, jos rakastatte sarjaa, ja jos olet mukaanpakotettu poikaystävä, niin leiki ainakin, että nautit. Pari kertaa pieni kyynel vierähti poskelle, mutta mä oonkin ihan nynny.
Leffasta menin suoraan Mattlidenin lukioon, jossa oli lukiolaisten Mattliden’s got talent –ilta. Olin yksi kolmesta tuomarista, Jonathan Hutchingsin ja Kristian Meurmanin kanssa. Jos tuomariesikuvista pitäisi valita, niin olisin ehkä Brandy (kiva, mutta en tajua musiikista älyttömän paljon) tai Sharon Osbourne (outo miesmaku). Mun ehdoton suosikkiesitys oli Not the Von Hertzen brothers, jotka valitettavasti jäi kakkoseksi.
Presidenttipeliä ja fillariraivari
Erkki Tuomioja ilmoitti eilen blogissaan, ettei ikinä aio olla presidenttiehdokas. Minuakaan EI ole esitetty presidenttiehdokkaaksi, ja siksi onkin paikallaan myös minun ilmoittaa, etten aio olla presidenttiehdokas.
Huomaan edelleen minussa lisää tukari-ominaisuuksia (tukari = yhteiskunnan tukipilari, eli kyttääjä, nalkuttaja. Termin mulle opetti itseäni paljon katu-uskottavampi kollegani Seppo). Ei siis riittänyt se, että vedin kakkaraivarit, mun uusi vihan kohde ovat pyöräilijät. Pyöräilyä kannatan, mutta mikä helvetti siinä on, ettei voi mennä sinne liikenteeseen pyöräilemään?! Jos ei ole pyörätietä, niin silloin aikuisten on pyöräiltävä autoradalla. Jos on niin maalainen, että autot pelottavat, niin by all means tervetuloa Helsingin kätevän ja toimivan joukkoliikenteen asiakkaaksi. Tai sinne jalkakäytävälle – JALANKULKIJANA. Mä EN kävele pyörätiellä (siksikin, että tää urputtamisvara vähenisi). Juristilukijat (tai muuten valaistuneet lukijat!) auttakaa: Onko mahdollista tehdä kansalaispidätys? Ja onko tää sapetus rationaalista? Onko musta tulossa tiukkapipo, vai onko muut huomannut itsessään vanhemmiten samanlaisia kehityksiä?
Kiiltävänä hiestä (lätkäbiisi 2008)
Kuvitelkaa tämä: Tasatilanne. Peli on jatkoajalla. Kuumottavaa paniikkipeliä, matsi on pakko voittaa. Kestääkö Suomi? Taipuuko Leijona? Silloin, juuri silloin, kaiuttimista räjähtää: Suomi scoraa, suomi scoraa!
Katse jäälle, maila iskee, ja verkko heilahtaa! Suomi voittaa! Tiukassa tilanteessa paraskin joukkue voi tarvita hengenkohottajaa, ehkä jopa oman biisin? B-Studio riensi taas kansakunnan apuun, ja ylpeänä esittää: Kiiltävänä hiestä (lätkäbiisi 2008).
Me tehtiin siis Sepon kanssa kisabiisi. Sitä paitsi tältä kesältä puuttuu vielä se superärsyttävä läppärenkutus, joten we stepped up. Kuunnelkaa se. Se on sairaan paska mut just niin huono että se on aivan mahtava! Musavideo (joka on mahdollisesti vielä huonompi kuin biisi) tulee illalla B-Studiossa klo 19.55. Hahaa, onneks en oo muusikko, niin ei hävetä niin paljon kuin Seppoa!
Hintapsykologiaa
Onkohan kukaan oikeasti joskus tutkinut 99-tehokkuutta? Tarkoitan sitä, että kun hinnan laittaa sentin tai euron alle seuraavan kympin tai satasen, niin antaa muka ihmisille sellaisen illuusion, että se aidosti on jotenkin merkittävän verran halvempaa. Toimiiko se oikeasti? Tuleeko mun itse ostettua jotakin, vaan siksi, että se maksaa 99 €, ja siksi vaikuttaa halvemmalta, kuin jos se maksaisi 100 €. Mä tietysti väitän, että en, mutta vaikuttaakohan se muhun alitajuisesti kuitenkin?
Mun työmatkalla on eräs kioski. Se on aika ankee kioski, vähän hämyisen ja nuhjuisen näköinen, ja tyyppi, joka siellä on töissä on aika creepy. Nyt he ovat ensimmäistä kertaa satsanneet markkinointiin. Kioskin ulkpuolella no ständi, jossa on hieman ontuvalla käsialalla kirjoitettu lappu, jossa lukee ”Kahvi + kakku 2,35”. Siis 2,35? Outo hinta. Miksei heti 2,50? Eikö olisi jo vaihtorahojen kannalta helpompaa? Kuka haluaa viiden sentin kolikoita seilaamaan taskuunsa? 2,35? Mikä logiikka on ton takana? Ja miten ihmeessä mulla on aikaa pohtia jotain näin turhaa asiaa?!
Endorsements
Jos sua pyydettäisiin mainostamaan tuotetta, josta et varsinaisesti olisi ihan liekeissäsi, lähtisitkö?
Mä en oikeastaan henkilömarkkinoinnissa ole valtavasti mainoksen uhri. Tarkoitan, että en todennäköisemmin osta uutta ripsiväriä siksi, että sitä mainostaa vaikka Penelope Cruz, kuin jos näkisin ihan normaalin ripsarimainoksen. Se, että Puff Daddy ja Jessica Simpson tukevat endorsement-tyyppisesti ProActive-naamarasvaa tv-shopissa, ei saa mua ostamaan sitä. Mutta sen täytyy toimia, miksi muuten yritykset valtoimenaan yrittävät saada julkkiksia mainoksiinsa ja tukemaan tuotteitaan?
Toisissa asioissa kuitenkin tietyn ihmisen vakuus siitä, että joku asia tai tyyppi on hyvä, voi olla tosi ratkaisevaa. Tottakai on helpompaa mennä treffeille vaikka kaverin kaverin kanssa, koska sehän on selkeästi läpäissyt jonkinlaisen seulan. Sen täytyy olla normaali ja kiva ihminen, koska se on mun kaverin kaveri. Tai töihin on helpompi ottaa joku, jota joku tuttusi tai muuten arvostamasi henkilö suosittelee. Rekrytoitavahan on jollekulle jo onnistunut osoittamaan mainioutensa. Tää toimii tietysti myös toisinpäin, sillä jos joku ihan mulkku tyyppi tarjoaa sulle töihin kaveriaan, niin ethän sinä sitä todennäköisesti vakavasti harkitse: ”salee itekin urpo, jos se on tuon kaveri”.
Siksi pettymys onkin aina suurempi, jos joku ”suositeltu” tyyppi tai tuote ei olekaan niin hyvä kuin olisit toivonut. Ja tämä koko vuodatus oli esiselitystä tällaiselle nimenomaiselle tapahtumalle:
Olin taannoin kirjakaupassa, ja käteeni osui pokkari, jonka kannessa oli mm. varjokuva New Yorkista. Oon vähän heikkona New York-kirjoihin, joten otin kirjan käteeni tutustuakseni. Ulkoiset merkit viittasivat chick lit-kirjaan, mikä ei kauheasti sytyttänyt. Mun chick lit-kiintiö taitaa olla täynnä, teini-iässä on tullut varmaan luettua liikaa Marian Keyesin kirjoja. Takakannen kuvaus viittasi vielä vahvemmin kyseiseen genreen, mutta sitten! Huomasin kannessa pienen endorsementin. Zadie Smith oli lukenut kirjan, ja sanonut: ”A lovely, funny, melancholy stroll through twenty years of a woman’s life – and when I’d finished it, I wished I was getting twenty more”. Okei! Mahtavaa! Jos upea, lahjakas Zadie Smith puhuu noin kauniisti kirjasta, sen täytyy todellakin olla hyvä! Jos Zadie olisi halunnut jatkaa kirjan lukemista loputtomiin, sen täytyy olla jollakin tavalla erityislaatuinen lukukokemus. Niinpä ostin kirjan, tietysti. Ja nyt luin sen. Damn that Zadie Smith! ”Wished I was getting twenty more”… Hmpfh, paskat. Kirja oli keskinkertaista chick lit'iä, ja mä olin mitannut sitä Zadie Smith-mittapuulla, ja se lienee virhe. Jos olette lukenut tän kirjan, Melissa Bankin The Wonder Spot, niin kommentoikaa oma mielipiteenne!
Tervetuloa askartelublogiin...
Oletteko huomanneet, että hammaslääkärit ja hammashoitajat ovat pahimpia syyllistäjiä? Vaikka ei olisi yhtään reikää eikä mitään, mutta aina ne keksivät jotain, joka on suussa väärin. Ja vaikka ne käyttäisivät neutraaleja tai ystävällisiä sanoja (toisin sanoen ovat kutsumatta sua tyhmäksi tai laiskaksi), niin ne kuulostavat aina vähän syyllistäviltä. ”Tiesitkö, että hammaskivi tuhoaa hampaiden tukirakennetta, ja se alkaa mureta pikkuhiljaa”, ne sanovat, ja sitten potilas itse, hiljaa päässään jatkaa ”ja sitten sun hampaat murenevat, ennen kuin täytät 30”. Siis tää analyysihan ei liity mitenkään siihen, että mä ite oon vainoharhainen, tietenkään, eihän? Eihän?!
Jotain tosi ihmeellistä on tapahtunut. Mä rupesin tekemään koruja. Mä en ole koskaan ollut kovin käsillä tekevä tyyppi, vaan mun luomiset on enemmänkin ollut just kirjoittamisen ja esittämisen puolella. Ja nyt yhtäkkiä: mä teen koruja! Itse! Hullua! Seuraavaksi mä varmaan haluan kesämökin ja hankin koiran (hahaa, no ei, tohon en usko itekään). Se on kuitenkin valtavan hauskaa, ja ihan superkäteviä lahjoja, paitsi että se lähti mulla aivan käsistä, ja mä askartelin lahjalle jopa rasian. Oh dear… voiko joku tulla läimäyttämään mua, ennen kuin musta tulee Martha Stewart ja tästä blogista tulee joku askartelublogi!
Täällä asuu Kakka
Voi ei. Miten vanha mä oon? Olimme kylässä ystävättäreni luona, ja kun lähdimme porukalla sieltä, ja tulimme alakertaan huomasimme –lo and behold- että osoitetaulun lasista oli lukko poistettu. Kuin jouluaatto! Onko miten epäkypsää ja teiniä vaihtaa niiden kirjainten paikkoja, jotta sinne tulee hassuja nimiä? No aika. Ja näin siis lähtiessämme talossa asui mm. Morjes, Sakkia, Skoolaa ja Kakka.
Tää ehkä juontaa juurensa mun parin päivän takaiseen vatsaflunssa (joka on kivempi tapa sanoa oksennustauti). Ei vatsatauti pienenäkään kivaa ollut, mutta oliko se tosiaan näin kamalaa? Koko kroppaan särki, ja mitään ei kyennyt tekemään. Hyvä, että pystyi raahautumaan sänkyyn kierrosten välissä. Vielä tänäänkin nauraminen sattuu, koska keuhkoissa (just, keuhkoissa nimenomaan, mulla on anatomia hallussa, mutta siis jossain tossa yläkropan jossain) on jotain lihaksia, mitä ei käytetä mihinkään muuhun kuin oksentamiseen, ja niissä on nyt treenikipua (hyvä et ees jossain).
Jos kukaan oli liikenteessä tänään illalla, huomasi kesäilmiön alkaneen. Se on vähän samanlainen kuin joka talven ”lumi yllätti autoilijat”-ilmiö, nimittäin ”aurinko sekoitti kaupunkilaisten päät”-ilmiö. Aurinkoinen päivä osui perjantaille, ja niinpä suomalaiset massoittain suuntasivat terasseille, ja ilmeisesti jatkoivat näin koko illan ja yön läpi, koska ainakin punavuoressa oli suorastaan vappu. Ihmisiä oli valtoimenaan kaduilla. Mistä kuului iloista laulua, mistä kännistä puklaamista (se on tietysti voinut olla just se vatsaflunssa), missä hoippuroi humalainen pörssimeklarin näköinen herra, missä kismaileva pariskunta. Mä en todellakaan kritisoi tätä ilmiötä, tää on sangen virkistävää. Ja siis itsekin suuntasin tietysti suoraan töistä terassille, josta toiselle terassille, josta baariin, josta kotibileisiin. Siinä vaiheessa tosin mun iltani päättyi, ja suuntasin kotiin, koska oon jo vähän vanha, ja täti ei tänään jaksanut. Ja koko matkan kotiin hihitin itsekseni sitä kirjainten uudellenjärjestämistä sanaksi Kakka. Ei sille mitään voi. Kakkahuumori on parasta. Tai siis ei toi ees oo kakkahuumoria, ihan vaan kakkaa.
List of the day
Mä rakastan listoja. Ystävättäreni (josta täytyy sen verran kertoa, ettei hän ole ainoastaan ihan mielettömän fiksu, huumorintajuinen, hauska ja kaikin puolin täydellinen kadehtimiseen asti, mutta sen lisäksi veljeni ohella maailman paras lahjanostaja) osti mulle listakirjan, johon olen ihan koukussa. Kirjan nimi on Listography – your life in lists. Se on “the ultimate fill-in journal for every list you’ll ever need!". En tietenkään voi täyttää sitä kuulakärkikynällä, koska auta armias jos tekisi sinne väärän merkinnän, tai muuttaisi mieltään. Tää on tärkeää!
Rob O’Connor lienee listaihminen, sillä hän jopa pitää listablogia. Hänen bloginsa tosin keskittyy ainoastaan musiikkiin, ja tänään löytyi hyvä lista: 10 ärsyttävintä laulajaa.
Mun top 2 on Robinkin listalla, nimittäin Celine Dion ja James Blunt. Lily Allen taas kuuluu mun ehdottomiin suosikkeihin, eikä mun mielestä ollenkaan kuulu ärsyttävien listalle. Kysymys onkin tietysti, että millä kriteereillä listalle pääsee? Pääseekö vaan jos joku asia tyypissä ärsyttää, mutta musiikki on huippua? Amy Winehouse pääsisi mun puolesta muuten listalle, mutta mä tykkään sen musasta tosi paljon. Listalle pääsisi aika varmasti Shakira (“lucky that my breasts are small and humble, so you don’t confuse them with mountains”. Need I say more?) ja Des’Ree (“I don’t wanna see a ghost, it’s the sight that I fear most, I’d rather have a piece of toast”. Sama syy kuin äskeisessä, siis). Mikan levy on yks mun suosikkilevyjä, mutta levyn viimeinen biisi kuulostaa ihan kamalan, kamalan, kamalan pahalta. Pääsisikö sillä listalle? Tää on tosi vaikeaa. Laittakaa omat ehdotuksenne kommenttilootaan, kyllä tästä vielä lista tulee.
Rehtorina robotti
Ostin Kevätpörriäisen, koska en kehdannut olla ostamatta. Pieni suloinen poika tuli mulle sitä myymään kadulla, eikä mulla ollut sydäntä olla ostamatta. Se maksoi neljä euroa, mutta annoin sille vitosen, koska käy sääliksi noita lapsia, ja muistaa itse ne kamalat keväät kun piti jossain kadunkulmassa seistä trokaamassa jotain maailmanlopun Majblommaa. Lapsi ei edes sanonut kiitos, kiittämätön äpärä. Siis vaikka sai euron tippiä. Mä yleensä ostan lehden ihan kannatusmielessä, enkä sitä lue, mutta jostain syystä sellainen pyöri mun työpaikalla tänään (se lehti, ei sellainen lapsi), joten oli pakko vähän selata. Itse asiassa se olikin ihan hulvatonta lukemista. Oppilaat ovat saaneet tehtäväksi muun muassa kirjoittaa aiheesta ”Rehtorina Robotti”
”Koulumme rehtori vaihdettiin robottiin. Robotti oli ihan hyvä. Sillä oli myös haittapuolet koska se vei sähköä todella paljon. Eräänä päivänä Robotti pimahti se alkoi huudella megafooniin aivan hulluja. Sen jälkeen se alkoi heitellä ruokaa seinille. No me päätimme ottaa oikean rehtorin takaisin. No robotti oli fiksumpi ja se siivosi myös paikan mutta mikäs teet jos robotti sekoaa.
Ilari, 5 lk”
”Meidän koulun rehtori
on oikea robotti
Se on muuten pätevä,
vähän on vaan ruuvit löysällä.
Välillä rehtori sekoaa,
silloin se tarttee korjaajaa.
Viimeksi kun se sekosi,
tuli meille biologinen rehtori
Kristian Arkela, 6 a”
"Olipa kerran koulu. (...) Tulipa kerran päivä, jolloin rehtori jäi eläkkeelle. Rehtori oli korvattava. Siihen hommaan tuli monta hakijaa. Kaikki paitsi yksi oli epäpäteviä. Ainoa pätevä oli ROBOTTI! (...) Kului vuosi jos toinenkin, mutta ei tapahtunut mitään erikoista. Meidän viimeinen ruokailu tuli, ja tapahtui jotakin erikoista. Rehtori räjähti. Kouluun syntyi hämminkiä. Koulun johtokunnasta suurin osa pyörtyi, kun piti taas valita uusi rehtori.
Ilmari Kaivanto 3 lk"
Lahjattomat treenaa
Sain ulkoministeriltä tekstiviestin. Pelotti, että apua jos tuleekin joku valtavan pakottava tarve myydä se Hymylle, mutta ei onneksi tullut. Eikä se edes liittynyt mitenkään puutarhanhoitoon, vaan varmisti vaan, että lupaanhan pitää puheen hänen synttäreillään. Siinä on ministeri, jolla on munaa, joka uskaltaa laittaa mut puhumaan bileissään, kun ei yhtään tiedä mitä munkin suustä pääsee. Enkä tiedä kyllä itsekään oikein vielä. Aargh, pitää käydä vähän jännäkakalla.
Ostin Imagen. Mä luulen, että se on parantunut. Ei se koskaan huono ollut, mutta se jossain vaiheessa alkoi saada välillä vähän sellaisia Nyt-liitemäisiä vivahteita, jossa tiedetään kaikki aina paljon paremmin kuin kukaan muu, ja jossa lähtökohtaisesti halutaan nälviä kaikkea, kun on älyllisesti itse niin ylivoimainen ja sarkasmin sana hallussa. Imagessa oli mielenkiintoinen juttu Timpe Salosesta. Radiomaailmassa jotkut arvostavat Timpeä vieläkin todella paljon. ”Sen ammattitaito ja mielikuvitus kun ovat niin ylivertaisia, ja sen kanssa ei ollut koskaan tylsää, ja sitä Paajasta ei unohda kukaan” (kuka vitun Paajanen!?). Tässä on ehkä vähän tällainen ikekanervamainen dilemma. Toiset osaavat ja haluavat erottaa ns. ”ammattitaidon” muusta persoonallisuudesta. Se, että vonkaa pikkupimuja on toissijaista, koska se teki niin saatanan hyviä pilapuheluita. Tai se, että vonkaa tissipimuja on toissijaista, koska se johti ETYJ:tä niin saatanan hyvin (tai mikä se nyt onkaan, joka kansan mielestä ulkoministeristä tekee hyvän). Voiko ihmisen eri osa-alueita erotella? En mä tiedä. Onko kohtuutonta vaatia, että ihminen sekä hoitaa työnsä moitteettomasti, että toimii yhteiskunnan tai yhteisönsä sovittujen odotusten ja normien mukaisesti? En mä tiedä. Olisiko teinienvonkaaja syyllisempi, jos se olisi juontanut keskinkertaisesti vaikka iltapäivälähetystä, kuin että huippuhyvin aamushow’ta? Olisiko Ilkka Kanerva erotettu nopeammin ja ristiriidattomammin, ellei hän olisi ollut quote ”hyvä” ulkoministeri? Onko lahjakkailla eri säännöt laittomuuksien ja faux pas’ien suhteen, kuin niillä, jotka eivät ole oman alansa tähtiä? Annetaanko ”hyvälle tyypille” anteeksi sellainen asia, josta jotakuta toista rangaistaisiin?
Imagessa seisoo näin: ”Radiota Salonen ei ole kuunnellut. Paitsi yhtä kanavaa, sitä, jolle hän kertoo käsikirjoittavansa spiikkejä. Kanavan nimeä hän ei kerro. ’Aina kun sä kuulet radiosta vitsin, joka ei naurata, se on todennäköisesti mun täällä kirjoittama’, hän virnistää”. Erikoista. Tietääköhän kyseisen kanavan johtaja, että Timpe täyttää niiden air-timea, vai onko se vaan jonkun juontajan sooloilua? Joku, joka sähköpostittelee linnaan, kun omat puujalat käy vähiin? Timpe ei kerro kanavan nimeä, mutta jos vähän kuuntelee eri kanavia, niin huomaa kyllä nopeasti, millä kanavalla on eniten tekemällä tehty kasarisoundi. Sen takaa varmaan löytyy myös sitten T. Salonen.
Päivän soundtrack: Fall out Boy - The takes over, the breaks over.
Look left
Vaikka on olevinaan miten kosmopoliitti ja kokenut matkustaja ja kaikkien tilanteiden herra (ööh, tai rouva), niin voi tietyt elementit vieraassa maassa olla aivan ylitsepääsemättömän vaikeita. Näistä yksi on niinkin yksinkertainen tehtävä kuin turvallisesti kadun ylittäminen, joka Dublinissa osoittautui olevan aivan mission impossible. Jotenkin ihmisellä (tai ehkä vaan mulla?!?) on niin vahvasti juurtunut reaktio aina katsoa vasemmalle katua ylittäessä, että vaikka miten yrittää tiedostaa vasemmanpuoleisen liikenteen, niin eittämättä jossain vaiheessa aiheuttaa jonkinsortin vaaratilanteen tai liikennekaaoksen. Onneksi huomasin jo toisena päivänä (miten mulla kesti päivä tajuta tää??), että en ehkä olekaan ollut ainoa Dublinissa sekoileva ulkomaalainen. Minunkaltaisiani ihmisiä varten on jokaikisen suojatien alkupäähän SUURILLA valkoisilla kirjaimilla kirjoitettu ohjeet. Nerokasta.
Lehdessä luki, että uuden innovaatioyliopiston nimikilpailu on päättynyt. Opetusministeriöön sai lähettää nimiehdotuksia, ja palkinnoksi parhaille esityksille oli muun muassa polkupyörä. Mä olin täysin missannut, että tällainen kisa oli käynnissä. Ei niin, että mä nyt tästä suoralta kädeltä mitään nimeä sille keksisin, mutta ehkä jos mä oisin tiennyt siitä polkupyörästä? Toisaalta mun mielestä olisi johdonmukaista toimia samoin kuin muillakin yhteiskunnan (lue: valtion) osa-alueilla kun tapahtuu suuria yhdistelemisiä. Uusi elinkeinoministeriöhän kulki (ja kulkee varmaan osittain vieläkin) työnimellä Superministeriö (ja ministeri näin ollen tietysti Super-Mauri), eli nimetään se uusi yliopisto nyt saman tien Superyliopistoksi. Sieltä voisi sitten valmistua Supermaistereita ja supertohtoreita. Opetusministeri Maija Raskhan aikoinaan ehdotti, että mikäli ammattikorkeakouluille annetaan jatkotutkinto-oikeus, niin sieltä valmistuvan henkilön titteli oikein mainiosti voisi olla mestarimaisteri. Sitä paitsi kaikki puhe ja uutisointi uudesta yliopistosta antaa todella ruusuisen kuvan. Tämä yliopisto on syntynyt onnellisten tähtien alla, ja tulee messiaanisesti pelastamaan Suomen tutkimuksen ja koulutuksen, vihdoinkin tekemällä siitä huippututkimusta ja huippukoulutusta. Ihan varmasti joku opetusministeriön virkamies jo kutsuu sitä ainakin salaa päässään superyliopistoksi.
Täyslataus ennen saunaa
Oh my goodness. Mä en tiedä rikonko mä nyt jotenkin lakia, mutta pakko kommentoida näitä Vanhasen viestejä.
14.2.2006 klo 19.25
Sun taitaa tehdä mieli kaipaan sitä että pääsen laskemaan käteni lantiollesi ja vetämään puoleeni en aio edes kysyä haluatko…
Mä en IKINÄ oo saanut noin pervoja viestejä, ja mä oon hengannut aika friikkien tyyppien kanssa.
15.2.2006 klo 21.32
Saat heti täyden latauksen sitten saunotaan ja ehkä uudestaan tekee mieli sinua ihan tajuttomasti
No niin. Nyt oon salee kohtaa käräjillä pääministerin kanssa, kun kirjoitan nää tänne. Onko blogin lukijoiden keskuudessa juristeja, joka suostuu ottamaan mut pro bono-keissiksi?
15.2.2006 klo 21.53
Saat nousemaan minut päälle saat nähdä miltä se näyttää kun se haluaa työntyä sinuun toivoo pehmeiden huuliesi hellivän
Eniten kyllä ehkä pelottaa, että pääministeri kirjoittaa kuin sillä olisi joku vamma päässä.
24.5.2006 klo 23.10
Paljonko pulssi mahtaa olla kun olen sisällä
|
